Onko klassillinen sivistys Sivistystä isolla S:llä?

“Jättäytymällä vapaaehtoisesti eurooppalaisen kulttuuriyhteisön ulkopuolelle me vain korostamme että me täällä Pohjoismaissa olemme barbaareja.”

“Klassillisen arkeologian lehtoraatin lakkauttaminen on häpeäksi koko sivistysvaltion käsitteelle.”

“Länsimaisessa sivistysmaassa täytyy olla yliopisto, jossa pystyy opiskelemaan ja tutkimaan kulttuurimme syntyhistoriaa.”

Tässä muutama poiminta kommenteista, joita allekirjoittaneet ovat jättäneet internetissä tälläkin hetkellä kiertävään Helsingin yliopiston opiskelijoiden 11.5. aloittamaan adressiin, jolla vastustetaan Helsingin yliopiston päätöstä lakkauttaa antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian lehtoraatti. Kun 13 vuotta kyseistä lehtoraatin virkaa ansiokkaasti hoitanut dosentti Leena Pietilä-Castrén tänä vuonna jää eläkkeelle, ei Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani aio enää nimittää viralle uutta haltijaa.

Vuonna 2014 myös Oulun klassillisen arkeologian lehtoraatti lakkautettiin. Helsingin yliopiston päätös tarkoittaakin, että kesän päättyessä Suomessa ei ole jäljellä yhtäkään klassillisen arkeologian yliopistovirkaa. Opiskelijoiden protestien jälkeen jonkinlaisia retorisia lupauksia on tehty, että alan kontaktiopetusta pyrittäisiin yhä tarjoamaan jossain muodossa, mutta herää epäilys, kuinka säännöllistä, monipuolista tai laadukasta tämä opetus voi tulevaisuudessa olla, kun jo nyt perusopetuksen järjestäminen antiikin fyysisestä perinnöstä kaikessa sen monimuotoisuudessa – taide, arkkitehtuuri, arkeologia, keramiikka, topografia, hautauskulttuuri, ja niin edespäin – lepäsi vain yhden viran harteilla. Suomesta uhkaa tulla ainoa Pohjoismaa, ellei ainoa Euroopan maa, jossa antiikin materiaalista kulttuuria ei enää käytännössä voi opiskella. Ruotsistakin löytyy viisi alan professuuria ja yhdeksän lehtoraattia.

Mihin antiikintutkimusta vielä tarvitaan?

Meille suomalaisille humanisteille Helsingin Yliopiston päätös on tietysti kuin sammiollinen jäävettä vasten kasvoja; pyhäinhäväistys! Tosin, me suomalaiset humanistit olemme jo ennestään vakuuttuneita, että mahdollisimman laaja humanististen tutkimusaineden kirjo, ja varsinkin antiikin kulttuurin tuntemus, ovat itsessään itseisarvoja: tiede ja akateeminen tutkimus ovat ihmisyyden korkeimpia funktioita, joita Suomen kaltaisten hyvinvointivaltioiden kuuluukin toteuttaa. Meille alan toimijoille ei myöskään tarvitse kertoa, kuinka ansiokas Suomen panos kokoonsa nähden on ollut antiikintutkimuksen kansainvälisillä kentillä. Kuka tahansa meistä osaisi lonkalta kertoa, kuinka keskeistä Suomessa koulutettujen arkeologien ja historijoitsijoiden työ on ollut kansainväliselle yhteisölle esimerkiksi Pompeijin kaivauksissa tai latinalaisten piirtokirjoitusten (epigrafiikan) tutkimuksessa, jopa nykyisillä pienillä resursseilla kituuttaen. Meitä ei yllätä ollenkaan, että yllä mainittu vetoomus on kerännyt jo melkein 2000 nimeä, joiden joukosta löytyy alan arvovaltaisimpien akateemikkojen nimiä Pohjoismaiden lisäksi ympäri maailmaa: Oxfordista, Cambridgesta, Ranskasta, Saksasta, Yhdysvalloista, Australiasta.

Mutta onko täysin itsestään selvää, että klassillisen perinteen vaaliminen ja tutkiminen Suomessa on itseisarvo vielä näin vuonna 2018? Ainakin on päässyt käymään niin, että Suomen korkeakouluinstituutiot ja kenties myös suurempi yleisö eivät näin enää usko. Tietysti osaltaan pitää syyttää nykyisen porvarihallituksemme rajuja leikkauksia yliopistokoulutukseen, joiden kitkerin kärki on osunut humanistitieteisiin ja nk. ‘pieniin aloihin’; ja toisaalta yleistä zeitgeistia, jossa jopa maan pääministeri voi julkisuudessa valittaa ‘kaiken maailman dosenteista’. Mutta ainakin itseäni alkoi myös huolestuttaa, että voisiko meillä humanisteillakin olla peiliin katsomista? Teemmekö me tarpeeksi, että kansa tietää meidän läsnäolostamme ja tekemämme työn tärkeydestä, jos vuodesta 1780-luvulta lähtien opetettu ala ollaan näin kepeästi kuihduttamassa pois?

Tietysti argumentti ‘näin pitää tehdä koska niin on aina tehty’ ei ole koskaan kovin hyvä peruste millekään. Joku voisi kyseenalaistaa, että miksi näin vuonna 2018 globaalissa Suomessa meidän pitäisi yhä antaa antiikintutkimukselle erityisasema. Eikö antiikintutkimus ja latinan löpötys ole muinaisjäänne ajalta, jolloin maailmankuvamme oli paljon kapeampi ja uskoimme, että ‘eurooppalainen sivistys’ oli jonkinlainen timanttinen entiteetti, jonka loivat valkoiset, keski-ikäiset miehet Perikleen Ateenassa – ja että kaikki kulttuuri, joka ei ollut tämän perinteen suoraa jatketta tai emulointia, ei ollut sivistystä ollenkaan? Eikö nykymaailmassa muinaiskreikkaa lähinnä opiskele kultalusikka suussa syntyneet kermaperseet, joilla on varaa olla tekemättä “oikeita töitä” ja sen sijaan istua nahkatuolissa konjakkilasia huljutellen ja väitellä homeroslaisesta runomitasta? Miksi meillä Suomessa edes pitäisi olla klassillisen arkeologian osaajia, kun itse arkeologiset artefaktit löytyvät lähinnä sieltä Välimeren rannalta 2000 kilometrin päästä?

Näissä kaikissa vastalauseissa on pieni totuuden siemen – suomalaisten yhteys antiikkiin ei enää näytä olevan kaikille ilmiselvää, ja historiallisesti latinan, kreikan ja antiikin harrastajat ovat pyrkineet luomaan tietoisen eksklusiivista ja snobistista kerhoa. Klassillisella sivistyksellä on ollut kenties kyseenalaisenkin suuri asema eurooppalaisessa yhteiskunnassa.

Mutta juuri tässä profeetallisessa roolissa, jota antiikin Kreikka ja Rooma ovat aina kantaneet Euroopassa, piilee syy sille miksi antiikintutkimuksen säilyttäminen oleellisena osana yliopistojemme kulttuuria on kriittisen tärkeää. Antiikin estetiikka, arkkitehtuuri, tiede, retoriikka, kirjallisuus ja politiikka ovat olleet koko eurooppalaisen historian halki se täydellisen ihmiskuvan malli, johon jokainen koskaan kynään, pensseliin, talttaan tai harppiin tarttunut eurooppalainen pyrki aina 1900-luvun alkuun asti. Sokrates, Parthenonin veistokset, Platon, Aristoteles, tragedia, demokratia, Aleksanteri Suuri, Caesarin valloitukset, Rooman laki, Cicero, akveduktit, imperiumi, Vergilius… Jos haluamme ymmärtää mitään eurooppalaisen kulttuurin tai historian suuntauksia renesanssitaiteesta kolonialismiin, niin meidän on myös ymmärrettävä niitä malleja ja teorioita, jotka antoivat historian toimijoille kipinän ja rationaalin niiden toteuttamiseen – eli antiikin perintöä.

Antiikin perintö elää Suomen nykypäivässä

Antiikin kulttuurin elinvoimainen ja ajantasainen opetus ei ole tärkeää pelkästään Euroopan ymmärtämisen kannalta; antiikin perintö on myös itsenäisen Suomen historiaa. Meidän koko yhteiskuntamme ja kulttuurimme on rakennettu ammentamalla, leikkaamalla ja liimamalla rakennuspaloja antiikin henkisestä maisemasta. Kuinka moni suomalainen vielä tiedostaa, kuinka kiinteästi Suomea rakentaneet taiteilijat, kirjailijat ja valtiomiehet pitivät katseensa kiinnitettynä “loisteliaaseen” klassiseen menneisyyteen? Kun suomalaisuuden käsitettä alettiin vihdoin tietoisesti luoda käsivoimin, kaikkein tärkein kysymys oli aina, että miten todistaa, että suomalaiset eivät ole muita eurooppalaisia huonompia, eli että mekin olemme osa samaa antiikin Sivistyksen tarinaa.

Historian ensimmäinen kirjallinen ylistys suomalaisista kansakuntana on 22-vuotiaan porilaisen Johan Paulinuksen muinaiskreikaksi vuonna 1678 kirjoittama Magnus Principatus Finlandia. Runoelmassa hän ylistää niin Suomen sitkeää kansaa ja routaista maata kuin sitä, että antiikin Kreikan muusat ovat laskeutuneet Suomeen ja tuoneet sivistyksen valon mukanaan. Antiikin mytologia ja estetiikka olivat tärkeä osa niin kansallisrunoilijoidemme Runebergin ja Eino Leinon kuin ensimmäisen modernin ja teollistuvan Suomen kuvaajan, Pentti Saarikosken, sielunmaisemaa. Tarvitseeko edes erikseen mainita kirjallisuutemme superryhmää Tulenkantajat, joiden nimi oli suora viittaus Prometheuksen myyttiin – joka toki myös on inspiraatio Prometheus-liikkeen takana, josta on tullut maailmanlaajuisesti uniikki osa suomalaisten nuorten aikuistumisriittejä. Joka joulu koululapset marssitetaan joulukirkkoon kuulemaan, kuinka keisari Augustus antoi käskyn, että kaikki maailma oli verolle pantava. Helsingissä Eduskuntatalo korinttilaisine pylväineen ja Senaatintori uusklassisessa komeudessaan ovat pysyvia monumentteja siita, kuinka antiikin materiaalinen kulttuuri saneli myös suomalaisen urbaanin identiteetin ja poliittisen vallan muotokielen. Vain pieni pintaraapaisu riittää osoittamaan, että monet symbolit, jotka me tänä päivänä koemme ‘suomalaisiksi’, ovat toistoja ja sovituksia antiikin kaiuista.

Antiikin perintö on suositumpaa kuin koskaan

Viidessäkymmenessä vuodessa paljon on muuttunut, vaikka mielikuvat eivät kenties olekaan. On surullista, että antiikintutkimuksen status Suomen korkeakouluissa on laskenut samalla, kun antiikin perintö on demokratisoitunut: alan ammattilaisista voi löytyä tänä päivänä myös työväenluokan vesoja, ja antiikki on elokuvien, tv-sarjojen ja videopelien kautta paremmin tunnettu suuren yleisön keskuudessa kuin se on ollut koskaan ihmiskunnan historiassa. Media ja populaarikulttuuri kierrättävät antiikin esikuvia pyrkiessään selittämään 2000-luvun poliittisen kaoottisuuden ja fragmentoitumisen aikakautta; Donald Trumpia on mediassa verrattu Rooman keisareista ainakin Caligulaan, Neroon, Commodukseen ja Tiberiukseen. Antiikin hahmot ja symbolit elävät globaalissa, kollektiivisessa muistissamme niin voimakkaasti, että niitä heitellään ilmaan liiankin heppoisasti; on todellinen riski, että historiaamme väärinymmärretään ja väärinkäytetään. Esimerkiksi Amerikassa alt-right käyttää propagandassaan antiikin symboleja ‘puhtaan valkoisen rodun’ kimaltelevina paradigmoina.

Me tarvitsemme siis kipeästi asiantuntijoita, jotka pystyvät analysoimaan kriittisesti antiikin kulttuuria ja sen elävää perintöä nykypäivänä – niin akateemisissa julkaisuissa kuin sitten julkisessa ja sosiaalisessa mediassa. Näin esimerkiksi hiljattain teki Cambridgen Rooman historian professori Mary Beard, joka on kovaäänisesti vastustanut äärioikeiston “klassillista fantasiaa” tekemällä selväksi, että Rooman valtakunta oli etniseltä kokoonpanoltaan kaikkea muuta kuin lumenvalkea – tai Helsingin yliopiston latinan ja Rooman kirjallisuuden dosentti Maijastina Kahlos, joka kirjoitti aiheesta artikkelin Suomen Kuvalehteen.  Elitistisen, länsimaakeskeisen, orientalistisen, seksistisen ja muiden erilaisten tummanpuhuvien ismien – joilla tässä voisin syyttävästi kuvata klassisen sivistyksen suuntauksia vuosituhansien saatolta – perinnön suurimpia kriitikoita ovatkin monesti antiikintutkijat itse.

Antiikintutkijoita vuonna 2018 siis tarvitaan paitsi analysoimaan jatkuvasti maasta ja manuskripteistä kaivettavaa uutta historiallista materiaalia – ja uskokaa pois, uuden ja tutkimattoman lähdeaineiston virta on valtava – mutta myös kirjoittamaan uudelleen vuosisatoja vanhoja käsityksiä siitä, mitä antiikissa oikeasti tapahtui ja arvioimaan, mitä antiikin perintö tänä päivänä tarkoittaa. Meillä Suomessa ei ole varaa jäädä tämän diskurssin ulkopuolelle. Antiikin perintö ei ole vain “silta Eurooppaan” tai abstrakti “Sivistyksen ruumiillistuma” – me suomalaiset  kansakuntana olemme osa elävää antiikin perintöä. Antiikin materiaalisen kulttuuriin opetuksen säilyttäminen on tarkeää niin korkeakoulujemme maineelle, kansainväliselle antiikintutkimuksen yhteisölle, kuin omien juuriemme ja identiteettiemme jatkuvalle, kriittiselle tutkiskelulle. Itse asiassa, me tarvitsemme antiikin sivistyksen tuntijoita tänään enemmän kuin silloin 1600-luvulla, kun Johan Paulinus runoili Kreikan muusat Suomeen ja visioi Suomesta eurooppalaisen sivistysvaltion. Antiikin kulttuurin ja klassillisen arkeologian lehtoraatin lakkauttaminen on suunnaton virhe, josta on vaikea enää palata takaisin.  

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa keisarillisen Rooman sosiaali- ja kulttuurihistoriasta, klassillisen aivovuodon johdosta Oxfordissa. Vetoomuksen lehtoraatin säilyttämisen puolesta voi allekirjoittaa täällä ja lehtoraatin lakkauttamisesta HY:n opiskelijoiden näkökulmasta voi lukea antiikin kielten ja kulttuurien opiskelijoiden ainejärjestö Symposionin sivuilta.

TuuliAhlholm
Espoo

Kirjoittaja tekee täyspäiväisesti väitöskirjaa keisarillisen Rooman sosiaali- ja kulttuurihistoriasta Oxfordin yliopistossa, ja pohtii nykymaailman menoa aloittaen puheenvuoronsa usein fraasilla 'jo muinaiset roomalaiset...'

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu